Rohkaisun, lohdutuksen ja ilon tekstejä

  

TALO

NÄYT

TULE JOULUKSI KOTIIN

Avoin kirje tohtori Schlesingerille

Muuministinen manifesti

Oikeudenmukaisuus, laupeus ja uskollisuus

Martti Lindqvist lähtiessään keväällä 1994 Tansaniaan koulutusmatkalle.

 


 

 

 

 

 

Inhimillisen kulttuurin maailmassa on aina ollut kirkkaita tähtiä, jotka ovat kuuluneet sateenkaarikansaan. Niitä on omassa suomalaisessa ja pohjoismaisessa kulttuurissamme myös lukuisia. Eräs heistä oli runoilija Uuno Kailas. Hän eli elämänsä aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli rikos. Martti Kaipiainen, joka oli yksi Suomen seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuksien puolesta taistellut uranuurtaja myös kirkon piirissä, kertoi kirkon perheneuvojien vuotuisessa tapaamisessa 1970-luvun alkupuolella, että Kailaan runo TALO, oli vuosia henkinen kiinnekohta piiloon pakotetuille. He tunnistivat tästä runosta itsensä ja oman kohtalonsa ja Martti väitti, että monet välttyivät tämän kiinnekohdan avulla itsemurhalta. On hyvä lukea tämä runo muistaen näitä yksinäisiä taistelijoita ja samalla tiedostaen miten pitkän matkan olemme saaneet edetä noista ajoista.

                 TALO

 Nous taloni yhdessä yössä –
kenen toimesta, Herra ties.
- Se auttoiko salvutyössä,
se Musta Kirvesmies? –

On taloni kylmä talo,
sen ikkunat yöhön päin.
Epätoivon jäinen palo
on tulena liedelläin.

Ei ystävän, vieraan tulla
ole ovea laisinkaan.
Vain kaks on ovea mulla,
kaks: uneen ja kuolemaan.

Uuno Kailas
Runoja, WSOY 1939

 

Takaisin alkuun

***

 

 

  

 

 

On myös kirkkaita runoja, jotka antavat luvan uskoa, luottaa tulevaan, muistaa unohtamatta. Tällainen on Aale Tynnin viimeiseksi jääneen runokokoelman runo, Näyt.

                                  NÄYT

Näyt nousevat, taistelevat.

On vaikeaa, sanoi viisas intiaani,
seurata yhtä suurta näkyä täällä
pimeyden ja vaihtuvien varjojen maailmassa:
ihmiset eksyvät varjoihin.
Hän oli poikasena nähnyt näyn
jota hänen ei koskaan tarvinnut muistaa,
joka hänessä itse muisti itsensä, muuttumatta:
hän ratsasti loistavaharjaisten hevosten saattelemana
sateenkaaren portin kautta,
näki yhtenä ainoana kehänä ihmiset,
niin avarana kuin auringonvalo ja tähtien valo.
Kehän keskellä kasvoi kukkiva puu,
puu laulavia lintuja täynnä,
ja se suojasi kaikki ihmiset lehvillään,
saman isän ja äidin kaikki lapset.

                          Aale Tynni
                          Vuodenajat, WSOY 1987

 

Takaisin alkuun

***

 

David Kieschnick on Amerikan luterilaisen kirkon pappisvirkaan kouluttautunut teologi, joka kuitenkaan ei voinut palvella pappisvirassa seksuaalisen suuntautumisensa takia, vaan siirtyi tietojenkäsittely alalle. Hänen vanhempansa, teol.tri Melvin Kieschnick ja opettaja Jane Kieschnick  ovat pitkään palvelleet kirkkonsa merkittävissä viroissa ja ovat myös seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja heidän perheitään tukevan verkoston jäseniä. He vierailivat Suomessa viimeksi kesällä 1998 ja puhuivat kirkon eri koulutustilanteissa vanhempien osuudesta lasten seksuaaliseen identiteettiin liittyvien kriisien läpikäymisessä. He antoivat paitsi ratkaisevan virikkeen Yhteysliikkeen perustamiselle, myös käyttöömme tämän David Kieschnickin kolumnin. Tässä kolumnissa on kiteytettynä se eettinen haaste parannukseen ja mielenmuutokseen, minkä seksuaalivähemmistöt meille antavat. (Melvinin ja Janen kertomus oman perheen prosessista on luettavissa Nissisen ja Tuovisen toimittamassa, Kirjapajan kirjassa ’Synti vai siunaus’)    

                                             TULE JOULUKSI KOTIIN

 Olen menossa jouluksi kotiin. Kuinka sitä odotankaan. Perhe kokoontuu yhteen, on joululaulut, herkut ja joulupuu. Aattoiltana menemme kirkkoon ja sen jälkeen palaamme kotiin lahjoja avaamaan (niitä on paljon). Isä kertoo ”O Tannebaum”-tarinan, joka hänen isällään oli tapana kertoa vuosi vuoden jälkeen. Minulla tulee olemaan joulu, joka vahvistaa ja täyttää toivolla. Doug ja minä olemme yhdessä perheemme kanssa ja meidät hyväksytään. Se saa meidät vakuuttumaan lupauksesta: ”Minä olen teidän Jumalanne ja te olette minun kansani.” Miten iloinen olenkaan kuullessani perheeni kutsun: ”Tule jouluksi kotiin.”

Ystäväni Jim on menossa jouluksi kotiin. Hänen vanhempansa sanoivat: ”Tule jouluksi kotiin!”, ja sinne hän painuu. Tietenkään vanhemmat eivät tiedä mitään Danista, niinpä Dan jää matkasta pois. Viiden vuoden jälkeen kuvittelisi, että Jim ja Dan voisivat viettää juhlaa yhdessä. Sen sijaan Jim teeskentelee, että he ovat vain kämppäkavereita. Viime vuonna Jimin isä laukoi hinttarivitsejä ja äiti sanoi, että kuolemakin olisi hänelle parempi kohtalo kuin se, että lapsi olisi homo. Jim pelkää näitä vierailuja, pingottuneisuutta, valheita, alati kasvavaa etäisyyttä hänen ja muun perheen välillä. Hänen joulussaan huipentuu kahden asian vastakkaisuus: Millaiseen elämään kristityt perheet on kutsuttu ja mitä ne tosiasiassa ovat. Miten pelkäämmekään kuulla perheemme sanovan: ”Tule jouluksi kotiin”.

Kymmenen vuotta sitten Paula kertoi vanhemmilleen olevansa lesbo. He heittivät hänet kotoa pihalle. Kielsivät soittamasta. Jonkin aikaa he lähettivät vihaisia, vastenmielisiä kirjeitä, jotka julistivat Jumalan tuomiota ja heidän omaa pelkoaan. Kun Paula lopulta sai tehtyä selväksi, että hän piti seksuaalisuuttaan Jumalan lahjana, vanhemmat lakkasivat kirjoittamasta ja palauttivat Paulan kirjeet avaamattomina. Milloinkaan Paula ei kaipaa perhettään niin paljon kuin jouluna. Hän muistaa lämmön, jota sai tuntea ja tuen jota sai osakseen vielä silloin, kun vanhemmat luulivat hänen olevan heidän itsensä kaltainen. Paula on yrittänyt rakentaa sopua, mutta ei voi muuttaa sitä, mitä hän on ja sitä vanhemmat eivät voi hyväksyä. Hän on luonut itselleen uutta perhettä lesboyhteisön piiriin, mutta se ei ole sama asia. Miten ikävöimmekään kuulla perheemme sanovan: ”Tule jouluksi kotiin”.

Tuhat vuotta taikka pitempäänkin meitä on vieraannutettu kirkoistamme. Kun menemme kirkkoon, on todennäköistä että joudumme kuulemaan meitä vastaan tähdättyä saarnaa ja vääriä todistuksia. Seksuaalisuutemme  arvo riistetään  ja kasteemme kielletään. Lahjamme voidaan kyllä ottaa vastaan, mutta vain jos pysymme vaiti. Viimeisten 20 vuoden ajan olemme yrittäneet rakentaa sopua, mutta kirkko jatkaa sortamistamme. Kun joulu tulee tuoden sanoman Kristuksen tulemisesta kaikelle kansalle, väitämme että tämä lupaus kuuluu myös meille. Miten rukoilemme sitä, että kuulisimme kirkkojemme sanovan: Tulkaa jouluksi kotiin”.

                                                                                                             David Kieschnick, 1998

Takaisin alkuun

***

 

Sateenkaarikansan edesmennyt ”piispa”, dosentti Martti Lindqvist ilahdutti meitä aikoinaan, marraskuussa 2003, tällä Terhi tyttäreltään saamallaan tekstillä. Kun on pimeää, kylmää ja märkää, tekee nauru hyvää.

  Seuraava saattaa viehättää niitä, joilla on jonkinlainen uskonnollinen yleissivistys. Schlesinger on yhdysvaltalainen radioesiintyjä, joka jakaa ohjeita ihmisille, jotka soittavat hänen ohjelmaansa.

Taannoin hän sanoi, että homoseksuaalisuus on iljetys, viitaten 3. Mooseksen kirjaan (3.Moos.18:22) eikä sitä voi missään tapauksessa hyväksyä.

Seuraavassa avoin kirje, jonka Schlesinger sai eräältä kuulijaltaan:

                     

Hyvä tohtori Schlesinger,

Kiitos siitä että teet niin paljon opettaaksesi ihmisille Jumalan lakia. Olen oppinut ohjelmastasi, ja pyrkinyt jakamaan tietoa niin monelle kuin mahdollista. Aina kun joku yrittää puolustella homoseksuaalista elämäntapaa, yksinkertaisesti viittaan 3. Mooseksen kirjaan (3.Moos.18:20) jossa selkeästi tuomitaan se iljetyksenä.

Keskustelu loppuu siihen. Tarvitsisin kuitenkin neuvojasi muutaman muun lain suhteen, miten niitä pitäisi noudattaa.

a)      Kun poltan alttarilla polttouhria, teidän että siitä syntyy Herralle mieluisa tuoksuva tuliuhri. (3. Moos.1:9) Ongelmana ovat naapurit. Heidän mielestään tuoksu ei ole mieluisa. Pitäisikö minun kirota heidät?

 

b)      Haluaisin myydä tyttäreni orjaksi, mikä 2.Mooseksen kirjassa hyväksytään (2.Moos.21:7) Nykypäivänä, mikä mielestäsi olisi sopiva hinta hänestä?

 

c)      3. Mooseksen kirjassa (3. Moos. 25:44) todellakin sanotaan, että voin omistaa orjia, sekä mies- että naispuolisia, sillä ehdolla että he ovat naapurikansojen edustajia. Eräs ystäväni on sitä mieltä, että tämä pätee meksikolaisiin, mutta ei kanadalaisiin. Voitko selventää? Miksi en saisi omistaa kanadalaisia?

 

d)      Minulla on naapuri, joka jatkuvasti työskentelee sapattina, 2. Mooseksen kirja selkeästi määrää (2. Moos.35:2), että hänet olisi surmattava. Onko minulla moraalinen velvollisuus tapaa hänet itse?

 

e)      Eräs ystäväni on sitä mieltä, että vaikka simpukoiden syöminen on iljetys            (3. Moos. 11:10), se on kuitenkin vähemmän iljettävää kuin homoseksuaalisuus. Olen eri mieltä. Voitko selventää tämän asian?

 

f)        3.Mooseksen kirjan (3.Moos. 21:20) en saa lähestyä Jumalan alttaria, jos minulla on näössä vikaa. Myönnän että käytän lukulaseja. Pitääkö näön olla virheetön, vai voiko tätä jotenkin kiertää?

 

g)      Useimmat miespuoliset ystäväni antavat leikata hiuksensa, mukaan lukien myös ohimoilta, vaikka tämä on ehdottomasti kielletty 3. Mooseksen kirjan mukaan. (3.Moos. 19:27). Kuinka heidän tulisi kuolla?

 

h)      Olen oppinut 3. Mooseksen kirjasta (3. Moos. 11:6-8) että kuolleen sian koskettaminen tekee minusta saastaisen. Voinko kuitenkin pelata amerikkalaista jalkapalloa, jos käytän käsineitä?

 

i)        Sedälläni on maatila. Hän rikkoo 3. Mooseksen kirjan lakia (3.Moos. 19:12) kylvämällä samaan peltoon kahta eri siementä. Samoin hänen vaimonsa rikkoo käyttämällä vaatteita, joiden valmistuksessa on käytetty kahdenlaista kuitua (puuvilla-polyester- sekoitetta). Hän myös kiroilee paljon. Onko todellakin tarpeellista nähdä vaiva kutsua koko kaupungin väki kivittämään heitä? (3.Moos. 24:10-16). Emmekö voisi vain polttaa heidät perhepiirissä niin kuin teemme ihmisille, jotka makaavat puolisonsa perheenjäsenten kanssa? (3. Moos. 20:14)

 

Tiedän että olet tutkinut näitä asioita laajasti, joten olen varma, että voit auttaa. Kiitos taas kerran, että muistutit meitä siitä, että Jumalan sana on ikuinen ja muuttumaton. Uskollinen kuulijasi ja palvova ihailijasi

Sean Hayes

Takaisin alkuun 

***

 

 

 

 

Jaakko Lyytisen Helsingin Sanomissa julkaistu kolumni, Muuministinen manifesti, on terävä ja humaani peilaus kulttuuriimme. Selma Lägerlöfin ohella Tove Jansson on yksi rakastetuimmista, lämpimimmistä ja lahjakkaimmista sateenkaarikansan taiteilijoista.

 

Muuministinen manifesti 

Alussa on vedenpaisumus. Lämpö nousee, ilmassa on ukkosta. Noki leijailee, maa halkeilee. Lopulta meren suunnasta kantautuu kovaa jyminää, kunnes hyökyaalto sähähtää läpi koko Muumilaakson.
Tove Janssonin Vaarallinen juhannus alkaa raamatullisesti. Se ei ole sattumaa. Jansson kirjoitti teoksensa Pohjanmaalla kesällä 1953, kun hän oli maalaamassa alttaritaulua Teuvan kirkkoon. Päivät hän maalasi alttaritaulua, jonka teemana olivat viisaat ja tyhmät neitsyet. ja illat hän uhrasi muumeille.

 Tulvan jälkeen muumiperhe pelastautuu ajelehtivaan taloon, joka paljastuu vähitellen teatteriksi. Teatterin taikamaailmassa alkaa roolileikki, joka huipentuu Muumipapan kirjoittamaan Jalopeuramorsiamet eli sukulaisuuden siteet-näytelmän ensi-iltaan. kaoottisessa näytöksessä teatteri ja todellisuus sekoittuvat. Vaarallinen juhannus onkin ”sekaannuskomedia, joka on kirjoitettu vapaasti Shakespearen mukaan” luonnehtii Boel Westin elämäkerrassaan Tove Jansson – Sanat, kuvat, elämä.

Elämän rooleja haaveineen, kaipauksineen ja esiintymisineen. Niitä monilahjakas ja jo jonkin verran menestynyt Tove Jansson mietiskeli kesällä 1953.
Mielentilat pukeutuivat teokseksi, josta Bo Carpelan totesi Hufudstadsbladetin  arviossaan: ”Kirja on hirveän hauska ja kaikkien lasten kannattaisi antaa se vanhemmilleen.” Carpelanin kritiikki oli otsikoitu ”Muuministinen Jansson”.
Jansson lähestyi neljääkymmentä ja tunsi itsensä tunteellisesti kodittomaksi. Hän oli päättänyt siirtyä kokonaan ”kummitusten puolelle”. Kummitus oli peitenimi lesboille.
Janssonia ahdistivat ”uskomattoman pienet piirit”, joissa suomenruotsalaiset intellektuellit ja taiteilijat kompastelivat toisiinsa. Kaikkialla törmäsi ”vanhoihin mymmeleihin (rakastajiin/rakastajattariin), ystäviin ja vihamiehiin”.

Vaarallisen juhannuksen ydinkysymys on identiteetti: kuka kukin lopulta on. Sen kiteyttää teatterirotta Emma, jota elämäkerturi Westin pitää Janssonin kirjallisena omakuvana: Teatteri on tärkein asia maailmassa, sillä siellä näytetään kaikille, millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla, vaikka eivät uskalla ja millaisia he ovat.
Se kiinnosti myös lyhytkasvuista ranskalaismiestä.
Kymmenen vuotta ennen Janssonin työteliästä Teuvan-kesää oli saksalaisten miehittämässä Pariisissa julkaistu kirja L’Être et le Néant (Oleminen ja olematon).  Siitä tuli eksistentialismin perustajan Jean-Paul Sartren pääteos.
Eksistentialismin ytimessä on käsitys yksilön täydellisestä vapaudesta. Sartren mukaan filosofien tuli ohjata ihmisiä elämään vapaasti ja toteuttamaan itseään. Aivan kuin muumien ajelehtivassa teatterissa. Sartre oli muuministinen filosofi, sillä hän uskoi tekoihin. ”Todellisuus on olemassa  vain teoissa”, Sartre kirjoitti. Kuin Muumimamman suusta.

 Muumikirjojen lumovoima ei ole haihtunut, mutta Sartren vapauskäsitykselle ei ole käynyt yhtä hyvin. Aivotutkijat ja psykologit ovat typistäneet meidät viettiemme, alitajuntamme, taipumustemme, kokemustemme ja kasvatuksemme tuotteiksi. Emme ole vapaita, vaan limbisen järjestelmämme alamaisia.
En tiedä millainen on muumien limbinen järjestelmä. Mutta he tiesivät olennaisen. Kuten kreikkalaisfilosofi Epikuros totesi: ”Ystävyys on ylivoimaisesti arvokkainta, mitä viisaus voi hankkia onnea tavoitellessaan.” 

Vaarallisen juhannuksen lopussa toisiaan ikävöineet Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen istuvat kahdestaan veneessä. Muumipeikko katselee Nuuskamuikkusen kodikkaan hatun ääriviivoja ja piipun savua, joka tuprahdellen kohoaa tyyneen ilmaan. Vaikka he ovat pitkään olleet erossa, kumpikaan heistä ei halua vielä puhua.
Ei vielä. Heillä oli aikaa; edessä oleva kesä oli pitkä ja täynnä lupauksia.

Takaisin alkuun

 

***

 

 

Ylen Ajankohtaisessa ykkösessä käytiin 16.11.2010 keskustelua parisuhteen siunaamisesta/ rukouksesta parisuhteen puolesta kirkolliskokouksen päätöksiin liittyen. Ohjelmakokonaisuuteen kuului tämä emeritusarkkipiispa John Vikströmin kolumni. John Vikström on tehnyt suuren työn seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuksien puolesta kirkossamme. Tämänkin lahjan hän antoi:

 

Oikeudenmukaisuus, laupeus ja uskollisuus

"Siunatkaa älkääkä kirotko!" Nämä Raamatun sanat (Room 12:17) olivat itsenäisyyspäiväsaarnani otsikkona Suomen valtion täyttäessä 80 vuotta. Jossakin lehdessä saarnaa kutsuttiin eläkkeelle siirtyvän arkkipiispan testamentiksi Suomen kansalle. Valmistellessani tuota saarnaa minulla ei ollut näin mahtipontisia visioita, mutta jälkeenpäin ajattelin: Miksi ei?

Saarnassani sanoin muun muassa näin:
"Menneet sukupolvet tässä maassa ovat olleet siunauksen kansaa. Keväällä on pyydetty Jumalan siunausta kylvetyille pelloille. Syksyllä on piirretty risti - siunauksen merkki - viljasäilöihin ja siten kiitetty Jumalaa hänen lahjoistaan. Perheen äiti on tavannut piirtää saman merkin taikinaan muistuttamaan siitä, että leipä on lainaa Jumalalta. Vähässä katekismuksessa kehotetaan joka aamu ja ilta siunaamaan itsensä pyhällä ristinmerkillä. Päivä kaikkine toimineen ulottui siunauksesta siunaukseen, yön lepo samoin - ja myös koko elämä kasteen ristinmerkistä siihen ristiin, joka piirretään arkun päälle. Siunauksen kiertokulku. Siunauksen kansa...

Siunatkaa älkääkä kirotko! Tuleeko kansamme myös tulevaisuudessa olemaan siunauksen kansa, kansa, joka pyytää Jumalalta siunausta, kansa joka siunaa Jumalaa hänen hyvistä lahjoistaan, kansa jonka jäsenet siunaavat toinen toistaan, kansa joka ei riko siunauksen kiertokulkua?"

Näin puhuin silloin. Latinalainen siunausta tarkoittava sana benedictio tarkoittaa hyvän puhumista toisesta. Kiroaminenhan on pahan puhumista.

Jokaisessa kulttuurissa erilaisuuden sietäminen on vaikeaa. On ryhmiä joista puhutaan hyvää, on niitä joista puhutaan pahaa. On niitä joita siunataan ja niitä joita kirotaan. Ja niitä, joista vaietaan. Asetelma on kaikkialla sama, perustelut vain vaihtelevat.

Siinä kulttuurissa, jossa Jeesus Nasaretilainen esiintyi, ihmiset karsinoitiin rituaalisen puhtauden perusteella. Temppelissä oli tätä varten eri esipihoja. Oli miesten esipiha, ulompana vähemmän puhtaina pidettyjen naisten esipiha, uloimpana saastaisten muukalaisten esipiha. Aamurukouksessaan hurskas mies kiitti Jumalaa siitä, ettei hän ole nainen eikä orja eikä myöskään muukalainen. Oli sairauksia, joita pidettiin erityisen saastaisia. Spitaalisten piti huutaa "Saastainen, saastainen, saastainen", jottei kukaan vahingossa tulisi lähelle ja saastuisi, ei vain ruumiillisesti vaan myös hengellisesti.

Tätä syrjivää erottelukulttuuria Jeesus pyrki hajottamaan sen perusteita myöten. Vähempiarvoiset, saastaiset, kirotut hän veti sisälle siunauksen piiriin. Hän siunasi lapset, puhui naisten kanssa, kävi syntisten kodeissa, paransi spitaaliset, asetti väheksytyn samarialaisen laupeuden esikuvaksi.

Tämän vallankumoussanoman apostoli jälkeenpäin tulkitsi näin: "Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Jeesuksessa Kristuksessa te kaikki olette yksi." (Gal 3:28) "Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan... " (Ef 2:19) Samaan kansaan, saman siunauksen piiriin.

Entä meillä? Kuinka inklusiivinen on meidän kulttuurimme ollut? Kuinka kauan rengit ja piiat saivat odottaa tasa-arvoista asemaa? Entä naiset? Entä romanit, mustalaiset? Maahanmuuttajat? Seksuaaliset vähemmistöt? Ovatko kaikki nämä mahtuneet näkökenttään ja olleet ihmisten mielissä, kun menneinä aikoina on veisattu "Oi Herra, siunaa Suomen kansa"?

Viime päivinä on maassamme ja kirkossamme tarkasteltu seksuaalisia vähemmistöjä tätä taustaa vasten. Jo se, että näitä on käytetty pelinappuloina monenlaisissa peleissä näinä viikkoina, kertoo jo paljon.

Mitä Jeesus olisi sanonut ja tehnyt viime päivinä? Paavi Benedictus XVI - benedictus, siis siunattu - julkaisi muutama vuosi sitten kirjan Jeesus Nasaretilainen. Siinä kirjassa on pari lausetta, joita olen viime viikkoina muistanut ja paljon pohtinut. Paavi kirjoittaa: "Ajatus, että Jumala on luonut jokaisen yksittäisen ihmisen kuuluu Raamatun ihmiskuvaan. Jokainen ihminen on oma yksilönsä ja sellaisenaan Jumalan tahtoma." (s.150)

Yhdyn sydämestäni näihin paavin sanoihin, ja näillä perusteilla haluan nyt sanoa jokaiselle nuorelle, jolla on homoseksuaalinen suuntaus:

Sinäkin olet Jumalan luoma sellaisena kuin olet. 1970-luvulle asti seksuaalista suuntaustasi pidettiin rikollisuuteen johtavana taipumuksena, 80-luvulle asti sitä pidettiin sairautena. Nyt ymmärrämme paremmin mistä on kyse, myös kirkossa. Minäkin. Sinä et ole rikollinen, et sairas, et synnillinen. Sinä kuulut siunauksen piiriin, et kirouksen.

Jumala siunatkoon sinua. Jumala siunatkoon kaipuutasi rakkauteen, toisen ihmisen läheisyyteen ja lämpöön. Sinuakin koskevat Raamatussa olevat siunauksen monet toivotukset - kuten tietysti myös sekä heteroille että homoille osoitetut varoitukset seksuaalisesta irstailusta.

Jos ja kun löydät elämänkumppanin, toivon, että liitollenne on siihen mennessä luotu sellaiset juridiset puitteet, jotka kaikilta osin ovat tasavertaisia miehen ja naisen avioliiton kanssa. Kaksi eri liittoa, rakkauden kaksi eri suuntausta, mutta sama uskollisuus ja sama siunaus, kaikista kaavoista riippumatta. Erilaisuus ei tässäkään tarkoita eriarvoisuutta.

Toivon myös, ettei vain lainsäädäntömme vaan myös mielemme ja kielemme puhdistuisivat tähänastisesta eriarvoistamisesta ja syrjimisestä - ettei homo olisi enää pilkkasana.

Silloin toteutuu se, mikä Jeesuksen omien sanojen mukaan on "laissa tärkeintä", nimittäin oikeudenmukaisuus, laupeus ja uskollisuus (Mt 23:23) Silloin kuljemme eteenpäin palaamalla siihen, mikä kristinuskossa on alkuperäistä ja aitoa - Jeesuksen toteuttamaan rakkauteen ja inhimillisyyteen.
                                                                                                     John Vikström

 

Takaisin alkuun

***

 

 

Martti Lindqvist lähti keväällä 1994 Tansaniaan koulutusmatkalle. Siitä matkasta tuli hänen viimeisensä. Ennen lähtöään hän piti radiossa aamuhartauksien sarjan. 16.3. ”Saanko olla totta”-otsikolla tämän, josta katkelma ja sen lopussa ollut rukous.

 

”Ihmisen syvimpiä tarpeita on tulla oikein nähdyksi, ei niinkään hyvänä tai pahana vaan ennen kaikkea totena, että joku voisi katsoa minua tarkasti, kuulla minua ja tulla minua kohti. kaikkein tärkeintä on, että siinä hetkessä voin avata itsestäni sen, mikä on totta ja minulle olemassa. Osa minusta on hyvää, sellaista mitä olen löytänyt ja saanut. Osa minusta on pahaa, sellaista mistä olen kärsinyt ja mitä häpeän. Kaikki se on minua, minun kohtaloani. Siinä kaikessa haluan olla totta,

koska muuten olen vaarassa kadota – ensiksi muilta ja sitten ehkä myös itseltäni. Se ei ole yksinkertaista.

. . . .

Jumalani. Välillä pelkään, että näet minut, välillä taas toivon sitä. Monet kerrat olen yrittänyt tehdä itseni tarpeeksi hyväksi, että voisin näyttää itseni sinulle. Jostakin minulle on jäänyt se olo, että et kestä minua. Olen pelännyt olevani liian ruma, liian paha, liian lapsellinen, liian maallinen, liian vihainen ja liian itsesäälinen. Ehkä myös liian viisas, liian tietoinen ja itsepäinen. Tuntuu kuin minulla olisi liikaa kokemuksia, ajatuksia, tunteita ja m uistoja sinulle näytettäväksi. pelkään teeskentelyä. Pelkään hurskastelua. Pelkään sääliä. Pelkään torjutuksi tulemista. Pelkään pyhyyttäsi, ehkä hyvyyttäsikin.

 Jumalan, minä haluan olla sinulle tosi, niin kuin olen tosi tässä ja nyt itselleni. Mitään muuttamatta, mitään peittämättä, mitään selittämättä ja mitään yrittämättä.     Jumalani, loit minut minuksi. En suostu häpeämään sitä elämää, jonka minulle annoit, enkä pettämään sitä ihmistä, joksi minut loit. Minä olen tässä. Kiitos että sinäkin olet. Sinä olet se, joka olet. Niin olen minäkin.
Siunaa minut, niin tunnen eläväni. Aamen  

 

Takaisin alkuun